Voi elämän kevät!

Viime päivät olen elänyt ihmeellisessä tilassa. Olen tehnyt odottamattomia päätöksiä. Ensinnäkin päätin muuttaa Suomeen. Siis todellakin!

Tämän päivän en kovin pian kuvitellut koittavan. Takana yli kuusi vuotta Pariisissa, juurtuneena, kotiutuneena. Suomeen paluu oli ollut puheissa lähinnä teoreettisena epätodennäköisenä mahdollisuutena, jonain sellaisena, joka saattaisi tulla ihmeiden kautta ajankohtaiseksi kymmenen vuoden kuluttua. Edes sukulaiset eivät jaksaneet enää painostaa kovin pontevasti, olivat kai jo hyväksyneet, tottuneet poissaolooni.

Ja sitten tulee eräs yö, jonka aikana pyörrän itseni, päätän benji-hypätä toiseen todellisuuteen ja muuttaa Suomeen.

Miksikö? Olen lopen kyllästynyt kehnoon työllistymistilanteeseeni. Ainainen lyhyiden työsuhteiden tai koulutustani vastaamattomien pestien virta alkaa nakertaa ammatillista itsetuntoani ja yleispirteyttäni. Haluan kokeilla, olisiko minulla parempia työsarkoja Helsingissä. Ja sitten on eräs mieshenkilö. Haluan panostaa tähän ihmissuhteeseen. Etäsuhteet ovat mauttomia ja hajuttomia. Haluan läsnäoloa. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden onneen.

Mutta miten paljon muutosvastarintaa tällainen ulkomaille muutto saakaan aikaan! Aluksi en halua millään uskoa, että voisin nauttia elämästäni Suomessa.

Pelottaa, etten löydä sieltä sellaisia ihmisiä, sellaisia tapahtumia, fiiliksiä ja energioita kuin täältä, kuin tarvitsen tunteakseni oloni hyväksi. Pelkään että tylsistyn, ettei Helsingissä ole niitä elokuvia, joita haluaisin katsoa, niitä ihania juustoja ja vihanneksia, joista haluaisin kokata, niitä kaikenmaalaisia ihmisiä, joiden kanssa on niin rikastuttavaa jutella päivittäin. Pelkään, että olen tottunut liian hyvään, että olen hemmoteltu pariisilainen.

Pelottaa ennen kaikkea, etten löydä hyviä ihmisiä ympärilleni ja että menneisyyden haamut saavat minut tuntemaan oloni kurjaksi vanhassa Suomessa.

Pelkään myös irrationaalisesti, etten osaa toimia enää Suomessa. En toki osaa aina täälläkään, mutta se ei haittaa, ei minun kuulukaan osata, olenhan outo ulkomaalainen. Täällä voin vapaammin olla erilainen, erikoinen ja silti hyväksytty. Niinhän kaikki muutkin ovat. Kokemukseni Suomesta ovat vähemmän onnistuneita erilaisuuden hyväksymisen suhteen. Mutta ehkäpä siellä ollaan menty hyväksyvämpään suuntaan. Järjetöntä, mutta vaikkapa Prahaan muuttaminen tuntuisi vähemmän pelottavalta!

Kaikkein olennaisinta lienee löytää omia tärkeitä juttuja Suomesta, omia ihania ystäviä ja tuttuja, uusia harrastuksia. Kuka lähtee kanssani melomaan ja metsään samoilemaan?

Kaikkein tärkeintä on osata suhteellistaa asioita. Enhän minä ole tekemässä loppuelämän definitiivistä valintaa vaan lähdössä hetkeksi toiseen maahan katsomaan mahdollisuuksiani. Pääsen koti-Pariisiin aina takaisin, jollen viihdykään. Allez, hop! Rohkeutta!

Ja kuitenkin olen niin innoissani. Tarvitsen muutosta, tunnen, ettei lampeni vesi vaihdu riittävästi, jotta happi riittäisi. Olen riemuissani uuden astumisesta elämääni, onnellistumiseni eteen tekemästäni päätöksestä ja sen hyväksi työskentelemisestä. Mitä kaikkea uutta ja kivaa Helsinki tuleekaan tuomaan! Uusia virikkeitä, ihmisiä, ajatuksia, töitä.

Uusi vaihe elämässäni alkaa. Sen kunniaksi olen päättänyt toteuttaa myös toisen, kauan suunnittelemani muutoksen. Vaihdan sukunimeäni. Haluan eroon minua alistaneiden miesten nimistä, en halua enää identifioitua niihin. En halua enää kantaa isäni isän nimeä enkä liioin ex-mieheni nimeä, olen päättänyt hakea äidinäitini tyttönimeä. Se olkoon merkkinä erilaisesta, uudesta minusta, korostakoon uutta elämänvaihetta ja itsemääräämisoikeuttani.

En palaa Suomeen. En ole sama kuin lähtiessäni, eikä Suomikaan enää ole sama. Lähden tutustumaan uudenlaiseen Suomeen, etsimään paikkaa tällaiselle minulle.