Pyromaani palaa rikospaikalle

Sateinen ja kiivas marraskuu taittuu loppuviisteelleen. Olen ollut niin ahkera, etten ole kerinnyt olla kovinkaan ahkera blogaaja. Olen toimittanut niin taidegalleristin kuin pitopalvelukokinkin virkaa, roolipukua lennossa vaihtaen. Itse asiassa, olisin ansainnut miltei esiintyvän taiteilijan tittelin, siksi lennokkaita ovat toisinaan olleet yhtäältä pitopalvelukeikkojen esiintymisvaatteeni pohjolan emäntänä ja elovenatyttönä, toisaalta taas puheeni taiteen olemuksesta ja taiteilijoiden ilmaisuvoimaisista töistä - joiden toivon puheideni myötä tietysti kaikkoavan galleriastani.

Taiteen myynnistä saa kehnoa palkkaa, eikä provisioidenkaan toivossa ole kannattanut suutaan kuivattaa. Sen sijaan erikoisbonuksena on tipahtanut shampanjapullo aina kun päivän myynti ylittää 1500 euroa. Se ei kyllä totisesti ole ollut taattua kamaa, sillä sateisena ja viimaisena marraskuun iltana ei monikaan turisti kävele iloisena setelitukkoa heilutellen pitkin Montmartren katuja. Onpa niinkin käynyt, että olen poistunut kotiin nollamyynnin jälkeen.

Mutta mielenkiintoista on ollut, olen saanut kokemusta taas uudesta ammatista, tavannut paljon uskomattomia ihmisiä, huomannut niiden uskomattomasti muistuttavan toisiaan ja nähnyt Pariisia uudesta näkökulmasta. Osallistunut turistibisnekseen ja saanut yliannostuksen bluesia. Nähnyt ylitsepursuavan määrän Luis Vuittonin kasseja, epäillyt niistä puolen aitoutta, oppinut sudokutaitajaksi, huomannut italialaisten poikkeuksetta käyttävän ylisuuria aurinkolaseja, äimistellyt ihmisten huonokäytöksisyyttä ja kovaäänisyyttä sekä espanjalaisten täydellistä kielitaidottomuutta ja tullut allergiseksi pussikeitolle.

Joulukuu lupailee paljon pitopalvelukeikkoja ja törkeästi myöhässä olevan artikkelin kirjoitusta. Liikenevän ajan aion käyttää Pariisista nautiskeluun. Ja joulun jälkeen koittaa joulu, se Kauan Kaivattu tulee taas tänne! Shampanja-aamiaisia on taas luvassa, hyvin myytyjen taulujen ansiosta.

Pariisin päiviä jäljellä 42.