Tunnelmakuvia sunnuntaikävelyltä

Kauan kaivattu vieras Suomesta saapui sittenkin. Sunnuntaita vietimme kävelemällä pitkin Père Lachaisen hautausmaata. Siellä oli kaunista ja kuvia tuli räpsittyä paljon. Illan päätteeksi saimme vielä nauttia Kaurismäen elokuvasta Laitakaupungin valot. Olipa kiva päivä!

Krematorio Père Lachaisen hautausmaalla

Kuolleet lehdet

Tunnelmaa Père Lachaisessa

Lasimaalaus

Syksyistä valoa

Aurinko laskee Père Lachaisessa

Dramaattista valoa

Pariisin taivaan alla

Iltatunnelmaa Canal Saint Martinilla

Voi elämän kevät!

Viime päivät olen elänyt ihmeellisessä tilassa. Olen tehnyt odottamattomia päätöksiä. Ensinnäkin päätin muuttaa Suomeen. Siis todellakin!

Tämän päivän en kovin pian kuvitellut koittavan. Takana yli kuusi vuotta Pariisissa, juurtuneena, kotiutuneena. Suomeen paluu oli ollut puheissa lähinnä teoreettisena epätodennäköisenä mahdollisuutena, jonain sellaisena, joka saattaisi tulla ihmeiden kautta ajankohtaiseksi kymmenen vuoden kuluttua. Edes sukulaiset eivät jaksaneet enää painostaa kovin pontevasti, olivat kai jo hyväksyneet, tottuneet poissaolooni.

Ja sitten tulee eräs yö, jonka aikana pyörrän itseni, päätän benji-hypätä toiseen todellisuuteen ja muuttaa Suomeen.

Miksikö? Olen lopen kyllästynyt kehnoon työllistymistilanteeseeni. Ainainen lyhyiden työsuhteiden tai koulutustani vastaamattomien pestien virta alkaa nakertaa ammatillista itsetuntoani ja yleispirteyttäni. Haluan kokeilla, olisiko minulla parempia työsarkoja Helsingissä. Ja sitten on eräs mieshenkilö. Haluan panostaa tähän ihmissuhteeseen. Etäsuhteet ovat mauttomia ja hajuttomia. Haluan läsnäoloa. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden onneen.

Mutta miten paljon muutosvastarintaa tällainen ulkomaille muutto saakaan aikaan! Aluksi en halua millään uskoa, että voisin nauttia elämästäni Suomessa.

Pelottaa, etten löydä sieltä sellaisia ihmisiä, sellaisia tapahtumia, fiiliksiä ja energioita kuin täältä, kuin tarvitsen tunteakseni oloni hyväksi. Pelkään että tylsistyn, ettei Helsingissä ole niitä elokuvia, joita haluaisin katsoa, niitä ihania juustoja ja vihanneksia, joista haluaisin kokata, niitä kaikenmaalaisia ihmisiä, joiden kanssa on niin rikastuttavaa jutella päivittäin. Pelkään, että olen tottunut liian hyvään, että olen hemmoteltu pariisilainen.

Pelottaa ennen kaikkea, etten löydä hyviä ihmisiä ympärilleni ja että menneisyyden haamut saavat minut tuntemaan oloni kurjaksi vanhassa Suomessa.

Pelkään myös irrationaalisesti, etten osaa toimia enää Suomessa. En toki osaa aina täälläkään, mutta se ei haittaa, ei minun kuulukaan osata, olenhan outo ulkomaalainen. Täällä voin vapaammin olla erilainen, erikoinen ja silti hyväksytty. Niinhän kaikki muutkin ovat. Kokemukseni Suomesta ovat vähemmän onnistuneita erilaisuuden hyväksymisen suhteen. Mutta ehkäpä siellä ollaan menty hyväksyvämpään suuntaan. Järjetöntä, mutta vaikkapa Prahaan muuttaminen tuntuisi vähemmän pelottavalta!

Kaikkein olennaisinta lienee löytää omia tärkeitä juttuja Suomesta, omia ihania ystäviä ja tuttuja, uusia harrastuksia. Kuka lähtee kanssani melomaan ja metsään samoilemaan?

Kaikkein tärkeintä on osata suhteellistaa asioita. Enhän minä ole tekemässä loppuelämän definitiivistä valintaa vaan lähdössä hetkeksi toiseen maahan katsomaan mahdollisuuksiani. Pääsen koti-Pariisiin aina takaisin, jollen viihdykään. Allez, hop! Rohkeutta!

Ja kuitenkin olen niin innoissani. Tarvitsen muutosta, tunnen, ettei lampeni vesi vaihdu riittävästi, jotta happi riittäisi. Olen riemuissani uuden astumisesta elämääni, onnellistumiseni eteen tekemästäni päätöksestä ja sen hyväksi työskentelemisestä. Mitä kaikkea uutta ja kivaa Helsinki tuleekaan tuomaan! Uusia virikkeitä, ihmisiä, ajatuksia, töitä.

Uusi vaihe elämässäni alkaa. Sen kunniaksi olen päättänyt toteuttaa myös toisen, kauan suunnittelemani muutoksen. Vaihdan sukunimeäni. Haluan eroon minua alistaneiden miesten nimistä, en halua enää identifioitua niihin. En halua enää kantaa isäni isän nimeä enkä liioin ex-mieheni nimeä, olen päättänyt hakea äidinäitini tyttönimeä. Se olkoon merkkinä erilaisesta, uudesta minusta, korostakoon uutta elämänvaihetta ja itsemääräämisoikeuttani.

En palaa Suomeen. En ole sama kuin lähtiessäni, eikä Suomikaan enää ole sama. Lähden tutustumaan uudenlaiseen Suomeen, etsimään paikkaa tällaiselle minulle.

Valkean yön vaeltaja

Eilinen Nuit Blanche oli varsin virkistävä kokemus. Päädyin lopulta seikkailemaan yksin kun kämppis ei jaksanut enää kymmeneltä päättyneen työvuoronsa jälkeen innostua muusta kuin untuvatäkistään.

Yksin hiipparointi sopi minulle hyvin, silloin ehtii ajattelemaan ja kokemaan herkemmin kuin silloin kun kaveri höpöttää vieressä. Eikä tarvitse stressata muiden viihtyvyydestä. Voi tulla ja mennä pienimmästäkin päähänpistosta, vaihtaa suunnitelmia kenenkään kanssa neuvottelematta.

Suunnistin siis pariisilaisyössä Goutte d'Orin kaupunginosaan. Kortteli on saanut nimensä muinoin siellä tuotetun samannimisen valkoviinin mukaan ja tullut kirjatuksi kirjallisuudenhistoriaan Zolan L'assommoirin (suomeksi Ansa) tapahtumapaikkana. Goutte d'Or on varsinainen kansankortteli, pikku-Afrikaksikin nimitetty siirtolaisten tiuhasti asuttama värikäs nurkkaus.

En halunnut etukäteen lukea liikaa oppaasta, mitä minun tulisi odottaa ja bongata. Halusin fiilistellä ja tulla yllätetyksi. Tavanomaisten afrikkalaiskeittiön tuoksujen höysteeksi kaduilta löytyi jänniä proggiksia; videoinstallaatioita, katuteatteria ja yötä myöten auki olevia gallerioita.

Yllättävä oli performanssi, jossa erään kadun työhuoneiden näyteikkunoissa saattoi tirkistellä kohtauksia elämästä; seuruetta ruokailemassa, toista viettämässä videoiltaa, nuoren rokkibändin treenejä, keski-ikäistä pariskuntaa paneutumassa nukkumaan. Tirkistely tuntui kiehtovalta, mutta hiukan kiusalliselta. Mietin miltä olisi tuntunut viettää kappale arkielämäänsä vitriinin toisella puolen, lukuisten silmäparien maalitauluna. Vaikka toisaalta, siltä kai sitä joskus paniikkikohtauksessa tuntuukin, että omasta olemisesta tulee vaikeaa performanssia, jokaista elettä ja liikettä tarkkaillaan ja arvostellaan.

Vaikuttava oli myös intialaisen Subodh Guptan "Very hugry god" -teos. Valtava pääkalloveistos oli koottu intialaisen keittiön välineistöstä Saint Bernard -kirkkoon. Nykyaikaista vanitas-symboliikkaa... Kirkon edessä jaettiin soppatykistä intialaista kasviskeittoa. Soppajono oli pitkä.

Yksi illan kiinnostavimmista kokemuksista oli Jean Hélènen afrikkalaisten veistosten näyttely. Miten monenlaisia kulttuureita, miten hienoja tyylitelmiä ihmisruumiista. Miten rikas, miten unohdettu manner. Seinällä oli myös Malin kulttuuriministerin vetoomus, jossa muistutettiin eurooppalaisesta velasta Afrikalle, sorron menneisyydestä ja nykypäivästä. Lähtökohtana julkilausumassa oli upouuden kulttuurien museon, Quai Branlyn, avaaminen. Ministeri kiitteli museota hienoksi, mutta muistutti, että vaikka kolonialismin aikaan ryövätyt 'primitiiviset' patsaat ja maskit kelpaavatkin eurooppalaisiin eliittipaikkoihin, eivät lukuisat nykyafrikkalaiset pääse Euroopassa kovinkaan kunniakkaisiin asemiin.

Olo oli täyteläinen kotiin palatessa, aivot saaneet käyteainetta ja mielihyvää, niinkuin massukin: illan ainoa kustannus koitui kun kotimatkalla ostin sokeria tihkuneen baklava-leivoksen kulman turkkilaisesta leipomosta. Kiitos.

Hunajaista syysaurinkoa

Harmittava takaisku. Heiner Müllerin tekstiin perustuva teatterikappale Quartett Odéon -teatterissa on loppuunmyyty. Nirsk. Olisin halunnut nähdä Müllerin näytelmän. Ja Isabelle Huppertin. Mutta näin käy monasti myöhäisheränneille, näin kävi kesällä Helsingissäkin kun nousin äkillisesti tietämättömyyden komeron uumenista ja halusin nähdä KOM-teatterin Täällä Pohjantähden alla.

Muita kulttuurinautintoja on luvassa tälle iltaa kun lähdetään kämppiksen kanssa seikkailemaan Nuit Blancheen. Kaikenmoista jännää tuntuisi tapahtuvan täällä Pariisin maailmannäyttelyssä vuosimallia 06. Meillä on tarkoitus suunnata Goutte d'Orin kaupunginosaan. Symppaan sitä, se on maahanmuuttajaenemmistöinen, kirkas ja todellinen. Taidetapahtumatkin mukailevat siellä väestön taustoja, luvassa on videoita, installatioita, musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Ehkäpä kerron huomenna lisää, minkälaista yötöntä yötä minä ja muut maahanmuuttajat vietimme.

Loukkaantunutta mutinaa

Tuntuu ihan hullulta kun vanha heilani analysoi mua kämppikseni kanssa. Kuulen epämääräisiä katkemia menneistä. Kaikkea tätä en varmaankaan haluaisi kuulla. Etenkin kun vaikuttaa siltä, että meidän suhteen riipimistä yritetään käyttää myyntipuheena kämppiksen iskemiseksi. Tuntuu aika epämiellyttävältä ajatukselta palata vessasta keskusteluun, jossa ruoditaan meidän suhteemme mahdottomuutta. Parhaalta tuntuu näissä olosuhteissa vetäytyä yksinäisyyteen hienotunteisuudesta piittaamattomien ihmisten ulottumattomiin. Ehkä eniten loukkaa se kun entinen, sen lisäksi että flirttailee mun kämppiksen kanssa meidän keittiössä, avautuu sille paljon enemmän kuin silloin joskus mulle kun kuvittelin vuosia todella olleeni läheinen tuon ihmisen kanssa. Olen niin ymmalläni, että huimaa; toivon että kyse on ensisijaisesti minun vaikeudestani olla läsnä elämässä. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut.

Antimaterialistinen vapautusliike

Vanha nuutunut pois, tilaa uuden tulla! Väljyyttä, vaihtuvuutta!

Kyse ei ole vallankumouksesta tai uudesta kirjallisesta liikkeestä vaan vaatehuoneen siivouksesta. Nyt se on tapahtunut, iso luuta heiluu. Heittelen menneitä tunnelmia lattialle, käyn läpi lähihistoriaa.

Pois joutavat ne villapaidat, joissa toissa talvena itkin yksinäisyyttäni. Pois se mekko, jota käytin kolme vuotta sitten erään laihdutuskuurin päätteeksi. No, ne kilot ovat tulleet takaisin, taisivat tulla jo pari kuukautta myöhemmin. Pois saavat mennä myös tuttujen lahjoittamat vaatteet, joissa en koskaan ole tuntenut oloani kotoisaksi. Pois myös liian suuret housut, jotka kerran erehdyksessä kirpparilta hamstrasin. Poistolistalle joutuu ikävä kyllä myös lempparitoppi, joka on kulunut paljosta käytöstä nuhjuiseksi. Hyvästi, olipa monesti kivaa yhdessä, Manu Chaon rytmeissä.

No niin, nyt on aimo säkillinen vietävää slovakialaiselle kirkolle. Kirkko jakaa vaatteita vähävaraisille; alkoholisteille, köyhille lapsiperheille ja kadun kasvateille. Tulevatkohan tutut vaatteet joskus vastaan ihmisvilinässä?

Miten terapeuttista siivous voikin olla! Parasta kaikessa on tunne siitä, että vapautuu taakasta, että elintila laajenee kun saa poistaa tavarakuormaa ympäriltään. Jos poisheittäminen on näin mahtavaa, miksi ihmeessä sitä materiaa tuleekaan kasattua esteeksi? Nyt kyllä rupean entistä tiukemmaksi sisäänottokriteereissäni. Tarvitaanko tätä todella? Tai ainakin, minkä tällä voisi korvata?

Onneksi joulu ei tänä vuonna aiheuta ylimääräistä stressipiikkiä tavara-ahdistuksessa, sillä päätin viettää sen täällä koto-Pariisissa. Täällä olen suojassa sukulaisten hyväätarkoittavilta lahjuksilta, jotka muuttuvat pian paketista poistamisensa jälkeen ongelmajätteeksi. Inhon väristyksin muistelen menneiden joulujen pesäpallomailamaista kukkamaljakkoa, natsikirjaa, pinkkiä yöpaitaa ja pörrösukkia. Harmistuksissani, mutta tunnollisena tyttönä olen raahannut matkalaukkuni pohjalla kaikki kummajaiset kotiin ja täällä sitten istunut ihmettelemään, mitä tehdä kaikella tällä itselle merkityksettömällä.

Lahjoihin liittyy omituinen moraalinen mahdottomuus heittää niitä pois, tai minun tapauksessani kierrättää. Kuitenkin olen päättänyt, että on parempi antaa itselle hyödytön lahjaesine jollekulle, jolle siitä on iloa, kuin hillota se velvollisuudentunnosta kaappiin painolastiksi. Eikö se riitä, että olen noteerannut antajan hyvân tarkoituksen, ja että esine pääsee hyötykäyttöön?

Pyrin tästedes olemaan itse antamatta nurkkiin pyörimään päätyviä lahjoja ja suuntautumaan entistä enemmän materiattomiin lahjuksiin. Teatterilippuihin, hierontalahjakortteihin ja sen sellaisiin. Syötäviin lahjoihin; kakkuihin, itse tehtyihin hilloihin ja maustekastikkeisiin. Lupaan ainakin yrittää.

Mahdollisten tekstiviestien työpaja

Keittiömme vastaanotti eilen mielenkiintoisen vieraan, kongolainen teatteriohjaaja Hugues Serge Limbvani tuli käymään. Serge viettää niin liikkuvaista elämää, että meikäläisellä taitaisi tulla paha väsymys moisesta ruljanssista, vaikka mielenkiintoisilta herran vaiheet vaikuttavatkin.

Serge kertoi vetäneensä workshoppia kalifornialaiselle teatteriryhmälle, jolla alunperin oli kaikki tekniset keinot käytettävissään. Varsinaisen ohjaajan ohjaus oli kuitenkin jäänyt jollain tapaa latteaksi, näyttelijät eivät olleet saavuttaneet sellaista kosketusta tunteisiinsa, joka olisi saanut heidät heittätymään ja uskomaan suoritukseensa. Serge oli tehnyt workshopissa hyvin minimalistisen rinnakkaisohjauksen, keskittynyt näyttelijöiden kanssa roolihahmojen tunnetiloihin ja onnistunut löytämään samaan esitykseen tuoreutta ja elinvoimaa. Mietimme, kuinka käytettävissä olevien resurssien runsaus joskus latistaa prosessia, tarjoaa liikaa valmiita mahdollisuuksia; ja kuinka keinojen niukkuus voi taas tuoreuttaa ja kiihottaa mielikuvitusta, pakottaa etsimään ratkaisuja.

Mahdollisen kirjallisuuden työpajaksi itseään nimittänyt kirjailijaryhmä OuLiPo toimi samalla periaatteella 60-luvun Ranskassa. Sääntöjen ja rajoitusten avulla kirjallisen ilmaisun piti hakeutuman neitseellisille uomille. Luovuutta edistävänä lisävaikeutena saattoi olla vaikkapa kielto käyttää e-kirjainta romaanissa.

Blogikirjailuaankin voisi tietysti piristää asettaa oulipomaisia reunaehtoja.Toisaalta kännykkäni oikuttelee jo valmiiksi OuLiPon väreissä, keskirivin näppäimet eivät toimi. Ilmeisesti Cannesin reissulla intensiivisesti seurattu tekstiviestiliikehdintä toi Nokian suorituskyvyn vastaan suolaveden siedon suhteen. Tekstiviestien kirjoittamisesta on tullut melkoista taiteilua. Kokeilkaapa itse kirjoittaa omaperäinen ja vivahteikas lemmenviesti käyttämättä kirjaimia a, b, c, j, k, l, t, u ja v. Olisikohan tämä kutsu kilpakirjoitukseen?