Ulkona on kalsaa, onneksi olen turvassa sähköpatterin loisteessa

Miten onnistunut lepotauko arjen puserruksesta! Onnittelen itseäni, kun kuuntelin itseäni enkä juhlinut vain siksi, että oli yleinen juhlan aika, kun kerran itsellä oli vain vetäytymistä odottava olo.

Sain yhden joululahjankin yllättäen, kun keskiyön messusta palatessani tarkistin sähköpostit. Kämppikseni oli laittanut ohjeet, kuinka löytää lahjakätkölle! Sain siis tirauttaa liikutuksen kyyneleitäkin vielä keskellä yötä. Paketista paljastui muuten kambodžalainen keittokirja, jolla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Käytännössä lienee hankalaa hankkia ohjeisiin kuuluvia tarantula-hämähäkkejä ja fermentoitua kalaa, punaisten muurahaisten munista puhumattakaan.

Nyt tunnen itseni levänneeksi, valmiimmaksi pikkuhiljaa käynnistämään muuttoon liittyvän vaihe B:n. Vaihe A:han kuului etäistä valmentautumista muutokseen, listojen kirjoittelua, työhakemuksia ja sähköposteja ja kirjeitä eri viranomaisille.

Vaihe B pitää sisällään konkreettisia toimenpiteitä. Pyykinpesua, siivoamista, tilan tekemistä alivuokralaiselle sekä mukaan otettavien tavaroiden valitsemista ja kasaamista. Pitää myös käydä pankissa lopettamassa suoraveloitukset ja irtisanoa kännykkäliittymä.

Niin, olen päättänyt puolen vuoden koeajasta. Vuokraan asuntoni kalustettuna suomalaiselle vaihtaritytölle ja mikäli kesällä tuntuu vielä siltä, että viihdyn Helsingissä, palaan tänne hakemaan tavarani ja kissani ja matkustan oikeasti pois rahtilaivalla. Sitten voi laulaa Peppi Pitkätossun jäähyväislaulua. Vai olisikohan se kuitenkin liian sentimentaalista ja lopullista?

En etsi valtaa, loistoa

Vietän joulua yksin.
Se ei ole kurja tilanne vaan tekemäni valinta. Tein ennen joulua töitä niin täydellä teholla, välillä kapasiteettini ylittäenkin, että kaipasin joululta ennen kaikkea lepoa ja rauhaa. Minut kutsuttiin aattovalvojaisiin, kiitos vain, mutta en tuntenut olevani halukas valmistelemaan jouluiltaa saatikka viettämään sitä hälisevässä seurassa.

Ei pidä ymmärtää väärin, en ole mikään jouluvastainen askeetti tai epäsosiaalinen örkki. Valitsin vain erilaisen joulunviettotavan.

Mitä sitten olen tehnyt?
Nukuin pitkään ja nautin hitaasti nautiskellen aamiaista hengellisten joululaulujen säestyksellä, availlen itsekin hiukkasen ääntäni. Sitten läksin pitkälle joulukävelylle. Otin mukaani viimeaikaisilta pitopalvelukeikoilta ylijääneitä ruokia jakaakseni niitä kodittomille. Kävelin viipyillen neljä tuntia ympäri kaupunkia, suosikkipaikoissani. Otin hiukan kuviakin.

Canal St. Martinilla oli varsinainen asunnottomien telttakylä, kymmenittäin pieniä kupoleja reunusti molemmin puolin kanaalia. Pala nousi kurkkuuni, lämpötila kieppui nollan tienoissa ja niin moni vietti tätäkin päivää ja yötä ulkosalla. Tunsin itseni riittämättömäksi pienine ruokapaketteineni. Tapasin kaksi miestä, jotka kertoivat majailevansa tällä hetkellä lähimmässä teltassa. Tarjosin hiukan nolona lohi- ja sienipasteijoitani ja porotuulihattujani, mutta miehet hälvensivät kiusaantuneisuuteni kehumalla kuinka hyvältä ne maistuivat ja kiittelemällä paketeista vuolaasti ja vilpittömästi. Jätin kaikki tarjoomukseni heille, he lupasivat jakaa niitä eteenpän koko seurakunnalle.

Jatkoin matkaani keventynein kassein ja sydämin. Jouluinen ja tyhjä Pariisi oli uudella tavalla kaunis, intiimi. Suuntasin Centre Pompidoulle ja huomasin siellä pienet joulumarkkinat. Erään artesaanin kojusta löysin yksinkertaisen, käsintaotun hopeasormuksen. Päätin ostaa itselleni joululahjan, joka muistuttaisi minua tulevinakin vuosina tästä joulusta elämäni taitekohdassa; kuinka erilaista joulua voi viettää ilman rihkamaa ja hössötystä. Kuinka yksinäisyys on nautinnollista ja kuinka lepo on tärkeää. Ja kuinka vahvaksi olen tullut menettämättä silti herkkyyttäni.

Mieleni teki falafeliä, joten suuntasin jouluttomaan juutalaiskortteliin. Nautiskelin suosikkipaikassani spesiaaliannoksen kaikilla lisukkeilla ja hörpin lämmikkeeksi minttuteetä. Oloni oli levollinen, tuntui siltä että tein juuri niinkuin piti.

Neljän tunnin ulkoilun jälkeen aloin kaivata kotiin lepäilemään. Lämmitin itseni höyryävällä glögillä ja juttelin kultani kanssa, joka oli menossa joulusaunaan. Käperryin kissan kanssa syviin ja rauhaisiin uniin.

Meditatiivinen jouluni jatkuu pian urkukonsertilla ja keskiyön messulla lähikirkossa. Kirkon jälkeen aion heti aloittaa syntisen elämän syömällä yöllä jouluherkkuja. Eikös jouluna saa yölläkin syödä?

Joulurauhaa kaikkiin tupiin ja sydämiin.

Luomistuskia

Olen yrittänyt ottaa itseäni tukevasti niskasta kiinni, jotta saisin vihdoin tehtyä sen artikkelin, jonka piti olla valmis syyskuussa. Aloittaminen tuntuu niin takkuiselta ja vastenmieliseltä, aivan kuin olisin tyhmistynyt ja unohtanut kaiken. Kaikki on sekavaa, en muista mitä oikein olin ajatellut.

Nyt vihoviimeinen deadline olisi saada artikkeli kasaan jouluksi, mutta asiat ovat vielä käymistilassa, sakkaisia ja tympeitä. Haluaisin ja tarvitsisin paljon aikaa muhitella, ensin lukea, sitten prosessoida, muokata ja korjata. Nyt ei vaan enää ole aikaa ja kauhistuttaa, mitä tästä tulee.

Minun pitää ennen kaikkea keskittyä olemaan skarppi, lusmuan niin helposti. Tulee muita asioita, joita on ehdottomasti hoidettava, nälättää yllättävän usein, väsyttää ja pitää järjestää ehdottomasti cd-hylly, ja vieläpä kiireellisesti. Lehtiäkin on luettava, ja e-maileja, eihän sitä nyt voi kokonaan leikkautua ympäröivästä maailmasta. Ja hups, yhtäkkiä onkin päivä hurahtanut, ilman että haaviin jäi montaakaan tehokasta työhetkeä.

Tiedän, että pystyn tähänkin koitokseen, en vaan haluaisi tätä maljaa juoda, se maistuu katkeralta. Tiedän senkin, että kun saan hyvän työvauhdin päälle ja alan saamaan edistäviä oivalluksia ja tekstiä valmiiksi, niin siitä tulee pirunmoinen fiilis.

Mutta millä pääsisin tämän alkukitinän yli? Tuntuu kuin teuraalle vietäisiin, niin vastentahtoista on tähän työhön tarttuminen. Tiedän, että juuri tämä malja on yksi ratkaisevista maljoista, ehkä siksi se tuntuukin niin vaikealta. Olisihan tämä ensimmäinen julkaistava tekstini, jos vain saan siitä kelvollisen. Sen jälkeen olisi jotain meriittiä esittää omalta alalta, ja jatkossa siitä voisi olla paljon apua.

Jos tämän tilaisuuden mokaan tai siis annan luisua ohi niin olen ikivihainen itselleni. Outoa, ihan kuin yrittäisin välttyä menestymästä. Terapeuttini mielesta minulla on hyvinkin taipumusta mokata merkittävän usein kun olen onnistumassa jossakin hyvin, siis estää itseäni menestymästä, pysyä nollana jommoiseksi minut on lapsuudessani luokiteltu.

Niin. Ja siinä tapauksessa, etten todellakaan saisi tekstiä aikaiseksi, minun pitäisi miettiä hyvin hyvin vakavasti mitä oikein olen tekemässä - jos ei yhden artikkelin tekeminen maistu, niin kannattaako takkuilla kirjoitustyöläisen uraa kohti.

No eipä synkistellä, vaan otetaan tanakka ja ärhäkkä ote. Kyllä se siitä.