Ulkona on kalsaa, onneksi olen turvassa sähköpatterin loisteessa

Miten onnistunut lepotauko arjen puserruksesta! Onnittelen itseäni, kun kuuntelin itseäni enkä juhlinut vain siksi, että oli yleinen juhlan aika, kun kerran itsellä oli vain vetäytymistä odottava olo.

Sain yhden joululahjankin yllättäen, kun keskiyön messusta palatessani tarkistin sähköpostit. Kämppikseni oli laittanut ohjeet, kuinka löytää lahjakätkölle! Sain siis tirauttaa liikutuksen kyyneleitäkin vielä keskellä yötä. Paketista paljastui muuten kambodžalainen keittokirja, jolla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Käytännössä lienee hankalaa hankkia ohjeisiin kuuluvia tarantula-hämähäkkejä ja fermentoitua kalaa, punaisten muurahaisten munista puhumattakaan.

Nyt tunnen itseni levänneeksi, valmiimmaksi pikkuhiljaa käynnistämään muuttoon liittyvän vaihe B:n. Vaihe A:han kuului etäistä valmentautumista muutokseen, listojen kirjoittelua, työhakemuksia ja sähköposteja ja kirjeitä eri viranomaisille.

Vaihe B pitää sisällään konkreettisia toimenpiteitä. Pyykinpesua, siivoamista, tilan tekemistä alivuokralaiselle sekä mukaan otettavien tavaroiden valitsemista ja kasaamista. Pitää myös käydä pankissa lopettamassa suoraveloitukset ja irtisanoa kännykkäliittymä.

Niin, olen päättänyt puolen vuoden koeajasta. Vuokraan asuntoni kalustettuna suomalaiselle vaihtaritytölle ja mikäli kesällä tuntuu vielä siltä, että viihdyn Helsingissä, palaan tänne hakemaan tavarani ja kissani ja matkustan oikeasti pois rahtilaivalla. Sitten voi laulaa Peppi Pitkätossun jäähyväislaulua. Vai olisikohan se kuitenkin liian sentimentaalista ja lopullista?

En etsi valtaa, loistoa

Vietän joulua yksin.
Se ei ole kurja tilanne vaan tekemäni valinta. Tein ennen joulua töitä niin täydellä teholla, välillä kapasiteettini ylittäenkin, että kaipasin joululta ennen kaikkea lepoa ja rauhaa. Minut kutsuttiin aattovalvojaisiin, kiitos vain, mutta en tuntenut olevani halukas valmistelemaan jouluiltaa saatikka viettämään sitä hälisevässä seurassa.

Ei pidä ymmärtää väärin, en ole mikään jouluvastainen askeetti tai epäsosiaalinen örkki. Valitsin vain erilaisen joulunviettotavan.

Mitä sitten olen tehnyt?
Nukuin pitkään ja nautin hitaasti nautiskellen aamiaista hengellisten joululaulujen säestyksellä, availlen itsekin hiukkasen ääntäni. Sitten läksin pitkälle joulukävelylle. Otin mukaani viimeaikaisilta pitopalvelukeikoilta ylijääneitä ruokia jakaakseni niitä kodittomille. Kävelin viipyillen neljä tuntia ympäri kaupunkia, suosikkipaikoissani. Otin hiukan kuviakin.

Canal St. Martinilla oli varsinainen asunnottomien telttakylä, kymmenittäin pieniä kupoleja reunusti molemmin puolin kanaalia. Pala nousi kurkkuuni, lämpötila kieppui nollan tienoissa ja niin moni vietti tätäkin päivää ja yötä ulkosalla. Tunsin itseni riittämättömäksi pienine ruokapaketteineni. Tapasin kaksi miestä, jotka kertoivat majailevansa tällä hetkellä lähimmässä teltassa. Tarjosin hiukan nolona lohi- ja sienipasteijoitani ja porotuulihattujani, mutta miehet hälvensivät kiusaantuneisuuteni kehumalla kuinka hyvältä ne maistuivat ja kiittelemällä paketeista vuolaasti ja vilpittömästi. Jätin kaikki tarjoomukseni heille, he lupasivat jakaa niitä eteenpän koko seurakunnalle.

Jatkoin matkaani keventynein kassein ja sydämin. Jouluinen ja tyhjä Pariisi oli uudella tavalla kaunis, intiimi. Suuntasin Centre Pompidoulle ja huomasin siellä pienet joulumarkkinat. Erään artesaanin kojusta löysin yksinkertaisen, käsintaotun hopeasormuksen. Päätin ostaa itselleni joululahjan, joka muistuttaisi minua tulevinakin vuosina tästä joulusta elämäni taitekohdassa; kuinka erilaista joulua voi viettää ilman rihkamaa ja hössötystä. Kuinka yksinäisyys on nautinnollista ja kuinka lepo on tärkeää. Ja kuinka vahvaksi olen tullut menettämättä silti herkkyyttäni.

Mieleni teki falafeliä, joten suuntasin jouluttomaan juutalaiskortteliin. Nautiskelin suosikkipaikassani spesiaaliannoksen kaikilla lisukkeilla ja hörpin lämmikkeeksi minttuteetä. Oloni oli levollinen, tuntui siltä että tein juuri niinkuin piti.

Neljän tunnin ulkoilun jälkeen aloin kaivata kotiin lepäilemään. Lämmitin itseni höyryävällä glögillä ja juttelin kultani kanssa, joka oli menossa joulusaunaan. Käperryin kissan kanssa syviin ja rauhaisiin uniin.

Meditatiivinen jouluni jatkuu pian urkukonsertilla ja keskiyön messulla lähikirkossa. Kirkon jälkeen aion heti aloittaa syntisen elämän syömällä yöllä jouluherkkuja. Eikös jouluna saa yölläkin syödä?

Joulurauhaa kaikkiin tupiin ja sydämiin.

Luomistuskia

Olen yrittänyt ottaa itseäni tukevasti niskasta kiinni, jotta saisin vihdoin tehtyä sen artikkelin, jonka piti olla valmis syyskuussa. Aloittaminen tuntuu niin takkuiselta ja vastenmieliseltä, aivan kuin olisin tyhmistynyt ja unohtanut kaiken. Kaikki on sekavaa, en muista mitä oikein olin ajatellut.

Nyt vihoviimeinen deadline olisi saada artikkeli kasaan jouluksi, mutta asiat ovat vielä käymistilassa, sakkaisia ja tympeitä. Haluaisin ja tarvitsisin paljon aikaa muhitella, ensin lukea, sitten prosessoida, muokata ja korjata. Nyt ei vaan enää ole aikaa ja kauhistuttaa, mitä tästä tulee.

Minun pitää ennen kaikkea keskittyä olemaan skarppi, lusmuan niin helposti. Tulee muita asioita, joita on ehdottomasti hoidettava, nälättää yllättävän usein, väsyttää ja pitää järjestää ehdottomasti cd-hylly, ja vieläpä kiireellisesti. Lehtiäkin on luettava, ja e-maileja, eihän sitä nyt voi kokonaan leikkautua ympäröivästä maailmasta. Ja hups, yhtäkkiä onkin päivä hurahtanut, ilman että haaviin jäi montaakaan tehokasta työhetkeä.

Tiedän, että pystyn tähänkin koitokseen, en vaan haluaisi tätä maljaa juoda, se maistuu katkeralta. Tiedän senkin, että kun saan hyvän työvauhdin päälle ja alan saamaan edistäviä oivalluksia ja tekstiä valmiiksi, niin siitä tulee pirunmoinen fiilis.

Mutta millä pääsisin tämän alkukitinän yli? Tuntuu kuin teuraalle vietäisiin, niin vastentahtoista on tähän työhön tarttuminen. Tiedän, että juuri tämä malja on yksi ratkaisevista maljoista, ehkä siksi se tuntuukin niin vaikealta. Olisihan tämä ensimmäinen julkaistava tekstini, jos vain saan siitä kelvollisen. Sen jälkeen olisi jotain meriittiä esittää omalta alalta, ja jatkossa siitä voisi olla paljon apua.

Jos tämän tilaisuuden mokaan tai siis annan luisua ohi niin olen ikivihainen itselleni. Outoa, ihan kuin yrittäisin välttyä menestymästä. Terapeuttini mielesta minulla on hyvinkin taipumusta mokata merkittävän usein kun olen onnistumassa jossakin hyvin, siis estää itseäni menestymästä, pysyä nollana jommoiseksi minut on lapsuudessani luokiteltu.

Niin. Ja siinä tapauksessa, etten todellakaan saisi tekstiä aikaiseksi, minun pitäisi miettiä hyvin hyvin vakavasti mitä oikein olen tekemässä - jos ei yhden artikkelin tekeminen maistu, niin kannattaako takkuilla kirjoitustyöläisen uraa kohti.

No eipä synkistellä, vaan otetaan tanakka ja ärhäkkä ote. Kyllä se siitä.

Pyromaani palaa rikospaikalle

Sateinen ja kiivas marraskuu taittuu loppuviisteelleen. Olen ollut niin ahkera, etten ole kerinnyt olla kovinkaan ahkera blogaaja. Olen toimittanut niin taidegalleristin kuin pitopalvelukokinkin virkaa, roolipukua lennossa vaihtaen. Itse asiassa, olisin ansainnut miltei esiintyvän taiteilijan tittelin, siksi lennokkaita ovat toisinaan olleet yhtäältä pitopalvelukeikkojen esiintymisvaatteeni pohjolan emäntänä ja elovenatyttönä, toisaalta taas puheeni taiteen olemuksesta ja taiteilijoiden ilmaisuvoimaisista töistä - joiden toivon puheideni myötä tietysti kaikkoavan galleriastani.

Taiteen myynnistä saa kehnoa palkkaa, eikä provisioidenkaan toivossa ole kannattanut suutaan kuivattaa. Sen sijaan erikoisbonuksena on tipahtanut shampanjapullo aina kun päivän myynti ylittää 1500 euroa. Se ei kyllä totisesti ole ollut taattua kamaa, sillä sateisena ja viimaisena marraskuun iltana ei monikaan turisti kävele iloisena setelitukkoa heilutellen pitkin Montmartren katuja. Onpa niinkin käynyt, että olen poistunut kotiin nollamyynnin jälkeen.

Mutta mielenkiintoista on ollut, olen saanut kokemusta taas uudesta ammatista, tavannut paljon uskomattomia ihmisiä, huomannut niiden uskomattomasti muistuttavan toisiaan ja nähnyt Pariisia uudesta näkökulmasta. Osallistunut turistibisnekseen ja saanut yliannostuksen bluesia. Nähnyt ylitsepursuavan määrän Luis Vuittonin kasseja, epäillyt niistä puolen aitoutta, oppinut sudokutaitajaksi, huomannut italialaisten poikkeuksetta käyttävän ylisuuria aurinkolaseja, äimistellyt ihmisten huonokäytöksisyyttä ja kovaäänisyyttä sekä espanjalaisten täydellistä kielitaidottomuutta ja tullut allergiseksi pussikeitolle.

Joulukuu lupailee paljon pitopalvelukeikkoja ja törkeästi myöhässä olevan artikkelin kirjoitusta. Liikenevän ajan aion käyttää Pariisista nautiskeluun. Ja joulun jälkeen koittaa joulu, se Kauan Kaivattu tulee taas tänne! Shampanja-aamiaisia on taas luvassa, hyvin myytyjen taulujen ansiosta.

Pariisin päiviä jäljellä 42.

Tunnelmakuvia sunnuntaikävelyltä

Kauan kaivattu vieras Suomesta saapui sittenkin. Sunnuntaita vietimme kävelemällä pitkin Père Lachaisen hautausmaata. Siellä oli kaunista ja kuvia tuli räpsittyä paljon. Illan päätteeksi saimme vielä nauttia Kaurismäen elokuvasta Laitakaupungin valot. Olipa kiva päivä!

Krematorio Père Lachaisen hautausmaalla

Kuolleet lehdet

Tunnelmaa Père Lachaisessa

Lasimaalaus

Syksyistä valoa

Aurinko laskee Père Lachaisessa

Dramaattista valoa

Pariisin taivaan alla

Iltatunnelmaa Canal Saint Martinilla

Voi elämän kevät!

Viime päivät olen elänyt ihmeellisessä tilassa. Olen tehnyt odottamattomia päätöksiä. Ensinnäkin päätin muuttaa Suomeen. Siis todellakin!

Tämän päivän en kovin pian kuvitellut koittavan. Takana yli kuusi vuotta Pariisissa, juurtuneena, kotiutuneena. Suomeen paluu oli ollut puheissa lähinnä teoreettisena epätodennäköisenä mahdollisuutena, jonain sellaisena, joka saattaisi tulla ihmeiden kautta ajankohtaiseksi kymmenen vuoden kuluttua. Edes sukulaiset eivät jaksaneet enää painostaa kovin pontevasti, olivat kai jo hyväksyneet, tottuneet poissaolooni.

Ja sitten tulee eräs yö, jonka aikana pyörrän itseni, päätän benji-hypätä toiseen todellisuuteen ja muuttaa Suomeen.

Miksikö? Olen lopen kyllästynyt kehnoon työllistymistilanteeseeni. Ainainen lyhyiden työsuhteiden tai koulutustani vastaamattomien pestien virta alkaa nakertaa ammatillista itsetuntoani ja yleispirteyttäni. Haluan kokeilla, olisiko minulla parempia työsarkoja Helsingissä. Ja sitten on eräs mieshenkilö. Haluan panostaa tähän ihmissuhteeseen. Etäsuhteet ovat mauttomia ja hajuttomia. Haluan läsnäoloa. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden onneen.

Mutta miten paljon muutosvastarintaa tällainen ulkomaille muutto saakaan aikaan! Aluksi en halua millään uskoa, että voisin nauttia elämästäni Suomessa.

Pelottaa, etten löydä sieltä sellaisia ihmisiä, sellaisia tapahtumia, fiiliksiä ja energioita kuin täältä, kuin tarvitsen tunteakseni oloni hyväksi. Pelkään että tylsistyn, ettei Helsingissä ole niitä elokuvia, joita haluaisin katsoa, niitä ihania juustoja ja vihanneksia, joista haluaisin kokata, niitä kaikenmaalaisia ihmisiä, joiden kanssa on niin rikastuttavaa jutella päivittäin. Pelkään, että olen tottunut liian hyvään, että olen hemmoteltu pariisilainen.

Pelottaa ennen kaikkea, etten löydä hyviä ihmisiä ympärilleni ja että menneisyyden haamut saavat minut tuntemaan oloni kurjaksi vanhassa Suomessa.

Pelkään myös irrationaalisesti, etten osaa toimia enää Suomessa. En toki osaa aina täälläkään, mutta se ei haittaa, ei minun kuulukaan osata, olenhan outo ulkomaalainen. Täällä voin vapaammin olla erilainen, erikoinen ja silti hyväksytty. Niinhän kaikki muutkin ovat. Kokemukseni Suomesta ovat vähemmän onnistuneita erilaisuuden hyväksymisen suhteen. Mutta ehkäpä siellä ollaan menty hyväksyvämpään suuntaan. Järjetöntä, mutta vaikkapa Prahaan muuttaminen tuntuisi vähemmän pelottavalta!

Kaikkein olennaisinta lienee löytää omia tärkeitä juttuja Suomesta, omia ihania ystäviä ja tuttuja, uusia harrastuksia. Kuka lähtee kanssani melomaan ja metsään samoilemaan?

Kaikkein tärkeintä on osata suhteellistaa asioita. Enhän minä ole tekemässä loppuelämän definitiivistä valintaa vaan lähdössä hetkeksi toiseen maahan katsomaan mahdollisuuksiani. Pääsen koti-Pariisiin aina takaisin, jollen viihdykään. Allez, hop! Rohkeutta!

Ja kuitenkin olen niin innoissani. Tarvitsen muutosta, tunnen, ettei lampeni vesi vaihdu riittävästi, jotta happi riittäisi. Olen riemuissani uuden astumisesta elämääni, onnellistumiseni eteen tekemästäni päätöksestä ja sen hyväksi työskentelemisestä. Mitä kaikkea uutta ja kivaa Helsinki tuleekaan tuomaan! Uusia virikkeitä, ihmisiä, ajatuksia, töitä.

Uusi vaihe elämässäni alkaa. Sen kunniaksi olen päättänyt toteuttaa myös toisen, kauan suunnittelemani muutoksen. Vaihdan sukunimeäni. Haluan eroon minua alistaneiden miesten nimistä, en halua enää identifioitua niihin. En halua enää kantaa isäni isän nimeä enkä liioin ex-mieheni nimeä, olen päättänyt hakea äidinäitini tyttönimeä. Se olkoon merkkinä erilaisesta, uudesta minusta, korostakoon uutta elämänvaihetta ja itsemääräämisoikeuttani.

En palaa Suomeen. En ole sama kuin lähtiessäni, eikä Suomikaan enää ole sama. Lähden tutustumaan uudenlaiseen Suomeen, etsimään paikkaa tällaiselle minulle.

Valkean yön vaeltaja

Eilinen Nuit Blanche oli varsin virkistävä kokemus. Päädyin lopulta seikkailemaan yksin kun kämppis ei jaksanut enää kymmeneltä päättyneen työvuoronsa jälkeen innostua muusta kuin untuvatäkistään.

Yksin hiipparointi sopi minulle hyvin, silloin ehtii ajattelemaan ja kokemaan herkemmin kuin silloin kun kaveri höpöttää vieressä. Eikä tarvitse stressata muiden viihtyvyydestä. Voi tulla ja mennä pienimmästäkin päähänpistosta, vaihtaa suunnitelmia kenenkään kanssa neuvottelematta.

Suunnistin siis pariisilaisyössä Goutte d'Orin kaupunginosaan. Kortteli on saanut nimensä muinoin siellä tuotetun samannimisen valkoviinin mukaan ja tullut kirjatuksi kirjallisuudenhistoriaan Zolan L'assommoirin (suomeksi Ansa) tapahtumapaikkana. Goutte d'Or on varsinainen kansankortteli, pikku-Afrikaksikin nimitetty siirtolaisten tiuhasti asuttama värikäs nurkkaus.

En halunnut etukäteen lukea liikaa oppaasta, mitä minun tulisi odottaa ja bongata. Halusin fiilistellä ja tulla yllätetyksi. Tavanomaisten afrikkalaiskeittiön tuoksujen höysteeksi kaduilta löytyi jänniä proggiksia; videoinstallaatioita, katuteatteria ja yötä myöten auki olevia gallerioita.

Yllättävä oli performanssi, jossa erään kadun työhuoneiden näyteikkunoissa saattoi tirkistellä kohtauksia elämästä; seuruetta ruokailemassa, toista viettämässä videoiltaa, nuoren rokkibändin treenejä, keski-ikäistä pariskuntaa paneutumassa nukkumaan. Tirkistely tuntui kiehtovalta, mutta hiukan kiusalliselta. Mietin miltä olisi tuntunut viettää kappale arkielämäänsä vitriinin toisella puolen, lukuisten silmäparien maalitauluna. Vaikka toisaalta, siltä kai sitä joskus paniikkikohtauksessa tuntuukin, että omasta olemisesta tulee vaikeaa performanssia, jokaista elettä ja liikettä tarkkaillaan ja arvostellaan.

Vaikuttava oli myös intialaisen Subodh Guptan "Very hugry god" -teos. Valtava pääkalloveistos oli koottu intialaisen keittiön välineistöstä Saint Bernard -kirkkoon. Nykyaikaista vanitas-symboliikkaa... Kirkon edessä jaettiin soppatykistä intialaista kasviskeittoa. Soppajono oli pitkä.

Yksi illan kiinnostavimmista kokemuksista oli Jean Hélènen afrikkalaisten veistosten näyttely. Miten monenlaisia kulttuureita, miten hienoja tyylitelmiä ihmisruumiista. Miten rikas, miten unohdettu manner. Seinällä oli myös Malin kulttuuriministerin vetoomus, jossa muistutettiin eurooppalaisesta velasta Afrikalle, sorron menneisyydestä ja nykypäivästä. Lähtökohtana julkilausumassa oli upouuden kulttuurien museon, Quai Branlyn, avaaminen. Ministeri kiitteli museota hienoksi, mutta muistutti, että vaikka kolonialismin aikaan ryövätyt 'primitiiviset' patsaat ja maskit kelpaavatkin eurooppalaisiin eliittipaikkoihin, eivät lukuisat nykyafrikkalaiset pääse Euroopassa kovinkaan kunniakkaisiin asemiin.

Olo oli täyteläinen kotiin palatessa, aivot saaneet käyteainetta ja mielihyvää, niinkuin massukin: illan ainoa kustannus koitui kun kotimatkalla ostin sokeria tihkuneen baklava-leivoksen kulman turkkilaisesta leipomosta. Kiitos.